Viime kesänä olin iltakävelyllä rannan tuntumassa ja näin roskiksen takana hylätyn peilikaapin. Toinen peiliovista oli ehjä, joten otin sen mukaani. Siitä lähtien peili on pyörinyt nurkissa vailla paikkaa, joten päätin kehystää sen lovileikatuin raamein.
Lovileikkaus vaikutti aluksi varsin ikääntyneeltä harrasteelta. Käsitystä vahvistaa se, että tekniikkaan tutustuttuani olen törmännyt lovileikattuihin puuesineisiin lähinnä vanhusten seinillä ja kirppiksien hyllyillä. Ehkä perinteisin lovileikattu esine on rukinlapa, jonka moderni ihminen kyllä harvoin enää tunnistaa. No, minä tunnistan, koska harjoittelin taannoin kehräämistä tutustumalla mummoni rukkiin. Toiselta mummoltani sain kehräämisestä innostuttuani rukinlavan, jossa on, mitäs muutakaan kuin lovileikkausornamentteja. Kehrääminen onnistuu kyllä ilman lapaakin, joten ajattelin, että voisin ruveta keräilemään lapoja. Onhan ne ollut alunperin osa suomalaista kapiokulttuuria, kauniita viestejä sulhasilta morsiaimille.
Kandia varten tutustuin kotiseudustani tehtyyn eepokseen, josta löytyi yllättäen kuvauksia entisajan elämänmenosta. Rukinlavoista tarinoitiin seuraavaa:
"Mielitietyn arvostuksen voittaminen pani nuorukaisen yrittämään kaikkensa. Iltarupeamien määrää ei laskettu, olihan kysymys rakkauden viestistä. Saavutus oli sitäkin ihmeellisempi, kun työkaluna käytettiin pelkkää puukkoa. Sen neulanteräväksi hiotulla kärjellä raapaistiin, piirrettiin, uurrettiin tai painettiin lovia. Sillä vuoltiin mitä hienoimpia kohokuvioita, harjakkaieta, lovireunoja tai tarvittaessa painettiin taidokkaita koristereikiä, ellei osaa kentästä suorastaan koverrettu hienon hienoksi pitsiverkoksi. Tällöin oli työ suoritettava vedessä, kuiva puu olisi sellaisessa tarkkuustyössä peräti murentunut. Sydämenkuva soveltui osuvimmin rakkauden tulkiksi, ruusuke, tähti ja ympyrä täydensivät sitä sopivasti. Käsi kädessä seisovan nuorukaisen ja neidon ajateltua henkilöllisyyttä saajan ei ollut vaikea tulkita. Enkeliaiheet viittasivat toivotun liiton kestävyyteen tuonen rajan taakse. Rukinlapaan kätkeytyvä tunnearvo sekä sen tarpeellisuus käyttöesineenä turvasivat niiden säilymisen 1900-luvulle saakka todistusvoimaisina näytteinä väestön luontaisesta ja hienostuneesta käsityötaidosta sekä kauneudentajusta.
Rukinlapoihin kätkeytyvä taituruus ja kauneus on enää silmin tavoitettavissa ainoastaan museoissa, Kansallismuseonsta keskipohjalaisiin kotieseutumuseoihin, jollaisen etsijä useimmissa kunnissa tavoittaa, sekä yksityiskokoelmissa."
Lähde:
Kalliokoski 1969. Kotiseutuni Keskipohjanmaa, Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu. Suomen maakuntajulkaisu Oy. Sivut 25-26.
Heppatyttö oli kirjaston poistomyynnistä löytänyt Tyttöjen askartelukirjan, ja siellä oli hienoja esimerkkejä lovileikkauksesta! Voisi olettaa, että lovileikkaus ei ole kuitenkaan pelkästään miesten harjoittama harraste. Tytötkin ovat työstäneet puuta. Taidokas lovileikkaus vaatii Tohtorin mukaan toisen X-kromosomin, sillä leikkaaminen on varsin tarkkaa puuhaa. Usein naisilla on tarkempi hienomotoriikka, ovathan he piirtäneet ja tehneet käsitöitä koulussa pienestä pitäen. Ihmisen motoriikka määräytyy kyllä varmasti osittain geenien perusteella, mutta uskon, että kasvuympäristöllä ja kulttuurilla on siihen paljon suurempi merkitys. Jos koulutuksesta päättäjät ymmärtäisivät, miten tärkeää hienomotoristen taitojen kehittäminen ajattelulle on, suomalaislapset saattaisivat viihtyäkin koulussa. Pelkkä kosketusnäytön hiveleminen ei paljon motoriikkaa vaadi - toivottavasti lapset jatkossakin joutuvat kirjoittamaan ja tekemään käsitöitä, jotka oikeasti vaativat harjoitusta ja toistoja. Silloin aivot joutuvat aivan erilaiselle rasitukselle kuin lukiessa. Käsillä tekemisen tarve ei tietotekniikan myötä katoa mihinkään. Olisi rauhoittavaa tietää, että jos joskus maailmassa joutuisin leikkaukseen, kirurgilla olisi vakaa ja näppärä käsi, eikä kosketusnäytön jäykistämät sormet.
Lovileikkaaminen
Aloittelevana lovileikkaajana aloitin kolmioista. Painoin terän kärjen piirtämäni ruudukon viivojen risteämiskohtaan, ja vein sen vinoa viivaa pitkin alaspäin. Sama toiseen suuntaan. Näiden leikkauksien jälkeen asetin terän niin, että se oli samansuuntainen toisen kolmion reunan kanssa. Sitten leikkasin suoraa viivaa syysuunnan mukaisesti. Syysuuntaan kannattaa kiinnittää huomiota: jos leikkausjälki ei ole hyvä, kokeile leikata toiseen suuntaan.
Kokeilin tehdä kolmioita eri suuntiin, jolloin valo ja varjo luovat hauskannäköisiä yhdistelmiä puuhun. Jotkin kokeilut eivät näyttäneet hyviltä, joissakin kohti puu lähti lohkeilemaan. Kokeilujen perusteella valitsin varsinaiseen työhöni kuviot, jotka sitten sommittelin mieleisiksini.
Kehyksien valmistaminen on periaatteessa helppo homma, mikäli käytössä on toimiva kehysleikkuri. Katkaisin, höyläsin ja sahasin leppälankusta kaksi eri mittaista palaa. Leikkasin kehysleikkurilla kahdet samanlaiset palaset, mutta jiirikulmat eivät kohdanneetkaan. Ulkokulmat irvistelivät, joten totesimmekin lehtorin kanssa pohdittuamme leikkurin olevan hieman vinossa. Kehykseni ovat sen verran leveät, että niissä tuo pieni heitto jo näkyi ohuempiin verrattuna. Ei muuta kuin pyörösahalle jiiriohjaimia asettelemaan! Itse sahaaminen on nopeaa, mutta oikean kulman määrittäminen vie oman aikansa (segmenttisorvausaihioden sahaajille hatunnosto!).
Seuraavaksi tein lovileikkaukset irrallisiin palasiin. Se oli hyvä etätyö, ja työn lomassa tuli kuunneltua monta levyllistä laatumusiikkia. Veitsi tylsyi välillä, minkä huomasi leikkaamisen vaikeutumisena ja leikkausjäljen huonontumisena. Veitsi pitää pitää tarpeeksi terävänä, jotta se ei lipeä ja pahimmillaan viillä syviä viiltoja ihoon! Etusormen pää ja peukalo olivat välillä hellinä. Leikatessa jännittää väkisinkin kehoaan, joten illalla on hyvä hoitaa niskat ja hartiat rennoiksi venyttelemällä.
Kun olin saanut jokaisen sivun leikattua, rapsuttelin lovileikkausveitsellä suurimpia virheitä pois ja leikkasin joitakin koloja syvemmiksi. Viimeistelyvaiheessa sitä viimeistään ymmärsi, miksi veitsi on pidettävä terävänä: leikkausjälki muuttuu paljon epäsiistimmäksi tylsällä veitsellä työskennellessä.
Kumitin lyijykynän jäljet pois ja hioin reunoihin ihan hiukan pyöristystä, jotta ne eivät lohkeaisi iskuista. Liimasin kehykset kasaan ja puristin ne vannepuristimella. Puristin vielä vastakkaisista nurkista käsipuristimilla, sillä kehykset olivat vähän vinot syvyyssuunnassa.
Jyrsin kehyksen sisäpintaan huulloksen, mihin peilin upottaisin. Pintakäsittelin kehykset parafiiniöljyllä sivelemällä. Parafiiniöljy tummensi leppää jonkin verran, mutta toi mielestäni todella hienosti esiin lovileikatut kuviot. Lopuksi kiinnitin taakse vielä kaksi o-ruuvia ja siiman.
Kehysten oli tarkoitus kehystää peili, mutta onnistuin epäonnistumaan peililasin leikkaamisessa ja peili halkesi kahtia. Täytyi keksiä kehyksille muuta käyttöä. Muistelin, kuinka olin viimevuonna järjestämässä taidenäyttelyä, jossa vieraskirjana toimi yksinkertainen valkea kirjontakangas. Tämä kehys voisi olla siis esimerkiksi vieraskirja, tai raami valokuvalle, liitutaululle tai jollekin taideteokselle.
kuvan näpsäsi Noona
Mihin tätä koulusa vois käyttää?
Kehysten valmistaminen on hyvä työ yläkouluunkin. Se sisältää sahaamista ja höyläämistä, mahdollisesti jyrsintöjä ja puun leikkaamista, talttaamista, koristelua, sommittelua, pinnan kuviointia, pintakäsittelyä. Valmiiden kehysten ja kameran kanssa voisi lähteä vaikka luontoon ja tunnista (biologia, maantieto, matematiikka, kuvaamataito, historia...) riippuen kehystää kohteita tai ilmiöitä ja yhdistellä oppiaineiden sisältöä laajempien kokonaisuuksien avulla. Miksipä ei voisi teknistä työtä, maantietoa, historiaa, filosofiaa ja kuvaamataitoa nivoa esimerkiksi paikallishistorian tuntemuksen teeman alle? Tai pohtia sosiaalisia ja psykologisia ristiriitoja ja ongelmia peilin kehysten sisällä näytelmän tai elokuvan tekemällä?
Inspiraatiota puun leikkaamiseen:
Кронида Гоголева - Venäjän kansan taitelija, puunleikkaaja
Aarnio, Matti. Lovileikkaus. Uusi harraste. STK-koulupalvelu.
