Näättely

Teknologiakasvatuksen sivuaine järjestää joka kevät perinteisen näyttelyn lukuvuoden aikaansaannoksistaan. Poikkeusta ei tehty tänäkään vuonna. Alla kuvia meidän aineopiskelijoiden upeista töistä.

Sähkö- ja ohjelmointiprojekteja

Valaisimia































































Sorvattua

Noonan upea puuprojektihylly loviliitoksineen

Metallitöitä

Kitaramiehen ja Joensuun hiihtäjän kitaraprojekti

Puukkomiehen ja Ponitytön pyöräprojekti

Metallisorvattuja lihanuijia ja Noonan morttelin survin

Kantelettarien ykstoistakieliset

Taivutettua puuta

CNC

Tyhjiömuovattu älypuhelimen kuori

Puukkojunkkarien takomat kaikkien nähtävillä

Lasin leikkaaminen

Lasin leikkaamisesta, tai paremminkin: epäonnistumisesta.

Tarkoituksenani oli kehystää dyykkaamani peili lovileikatuin kehyksin. Kehykset valmistuivat mukavasti, niiden tekeminen oli minulle mieluista puuhaa. Viimein koitti hetki, kun oli aika leikata peili sopivan kokoiseksi. Olen leikannut lasia kerran aikaisemmin, kuviskoulussa ehkä kymmenisen vuotta sitten. Eihän se nyt voisi vaikeaa olla. Kanteletar väitti vastaan ja kertoi, että oli ollut lopputulokseen tyytyväinen vasta kymmenien harjoituskertojen jälkeen. Halusin todistaa toisin.

Vanhan peilikaapin ovessa oli runsaasti ylimääräistä sekä pituus- että leveyssuunnassa. Ajattelin hieman harjoitella. Leikkaaminen tapahtui lasinleikkausveitsellä. Lasia leikatessa terävät lasisirut ja lasipöly lentelevät vaikka keuhkoihin saakka, joten suojaa itsesi huolella. Työtakki, kasvosuojus ja hanskat ovat ehdottomasti tarpeen.

Harjoitus sujui ihan hyvin, sillä sain leikattua ihan nätin kolmion peilin nurkasta. Se vaati kuitenkin useampia vetoja, mutta pikku kopautuksella pienempän kappaleeseen kolmio irtautui hyvin.

Mutta eihän se niin helppoa ollutkaan. Lasinleikkaamisessa pitää olla tietty tuntu, näppituntuma, jollaisen voi saada vain harjoittelemalla. Alla olevassa kuvassa näkyy, kuinka vasen ja alareuna eivät ole kovin siististi leikatut. Vedin lasinleikkausveitsellä metalliviivainta vasten viillon, mutta se ei ollutkaan tarpeeksi syvä. Vedin useamman viillon: eiväthän ne tietenkään osuneet täysin samalle kohdalle. Kun sitten viimeinä kävin koputtelemaan peilin oikealta puolelta, mistä olin leikannut, lasi murtui sieltä täältä yhtä epäsäännöllisesti kuin olin leikannutkin. Kanteletar neuvoi jälkikäteen, että lasia pitää koputella lopuksi vastakkaiselta puolelta kuin on leikannut. Minä en sitä tiennyt, joten vasempaan reunaan lohkesi jopa koloja. Päätin vielä kokeilla reunojen hiomista, sillä Kanteletaren mukaan tahko voisi vielä pelastaa peilini.

Minä sitten innoissani tahkolle. Koetin hioa peilin reunaa tasaisesti vastahiomalla, mutta peili_halkesi_keskeltä_kahtia. Harmitti, ja siihen loppuivat haaveeni kehystetystä peilistä.

Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut ihme, jos peili ei olisi hajonnut. Tahko on leveydeltään ehkä noin 1/20 osa peilin leveydestä, ja kun sellainen paine kuin vastahionnassa osuu keskelle tuollaista lasikappaletta, on ihan luonnollista, että lasi halkeaa. Tämä on tätä arjen fysiikkaa, sama tilanne kuin heikoilla jäillä. Mitä pienemmälle alueelle paino/paine osuu, sitä suurempi se on. Suksilla paine jakautuisi tasaisemmin, sillä silloin hiihtäjän paino olisi laajemmalla pinta-alalla. Siispä samasta syystä kuin ei kannata mennä heikoille jäille, ei kannata hioa leveää peiliä tahkolla.

Joskus pitää ostaa lasinleikkausveitsi ja harjoitella tekniikka kuntoon!

Kakkuvati

Suunnittelin metallisorvauksen ja ruuvin kierteytyksen, metallivalun ja kivityön samaan työhön (suunnitelma tuossa metallisorvauksen yhteydessä). Tähän mennessä olin käsitellyt kiven, sorvannut ja kierteyttänyt metallia, valanut metallin ja puhaltanut muovikuvun. Ennen kun osia saattoi yhdistää, tarvittiin vielä se tärkein, eli kakkulautanen.

Lautanen osien yhdistäminen

Jämälaatikoita kaivellessani löysin melkoisen isot palaset 20mm vahvuista koivuliimalevyä. Toisesta niistä sai muotoiltua halkaisijaltaan 230mm lautasen. Työstin kappaleen vannesahan, nauhahiomakoneen ja alajyrsimen avulla. Lautanen on ihan perus pyöreä liimalevy, mutta sen alareuna on jyrsitty pyöreäksi ja yläreunaan on tehty huullos muovikupua varten.

Lautanen valmistui unelmanopeasti valmiista liimalevystä, mutta kiinnityksen suunnitteleminen oli omiaan tuottamaan tuskaisia hetkiä. Tarkoituksenani oli porata samanlaiset reiät kuin jalustan kiveenkin: pieni reikä, mistä ruuvi mahtuu läpi, ja suurempi, johon kanta piiloutuu. Kannan päälle sitten puutappi, jotta lautasen pinta olisi suhteellisen yhtenäisen näköinen. Merkitsin lautaseen keskikohdan ja porasin pylväsporakoneella ensiksi leveämmän reiän. Sitä kun menin innoissani Noonalle näyttämään, hänen kommenttinsa palautti maanpinnalle: olin porannut reiän väärälle puolelle, sillä pyöristetty jyrsintä oli ylhäällä ja kuvulle tarkoitettu huullos alaspäin. Ei auttanut kuin porata samankokoinen tappi kuin reikäkin, ja paikata reikä.

Porasin sitten viimein leveän reiän oikealle puolelle, ja sen sisään pienemmän. Asetin valmistamani ruuvin reikään. Sitten liimasin päälle puutapin, jonka aioin hioa myöhemmin nauhahiomakoneen avulla lautasen kanssa samaan tasoon. Mutta ah ja voi, olin unohtanut huomioida seikan, jonka jossakin välissä vielä muistin. Ruuvi oli nimittäin reiässään niin väljästi, että se pääsi pyörimään, kun kiinnitin lautasta ruuvin avulla metallisorvattuun jalkaan. En siis saanut kiinnitettyä osia yhteen tiiviisti, joten ei auttanut kuin repiä ja taltata jo liimattu tappi pois reiästä.
















Nyt päätin kerrankin ajatella, ennen kuin teen. Päättelin, että paras tapa saada kiinteä ruuvi, joka ei pääse pyörimään, olisi tehdä ruuviin ikään kuin puinen pää. Se hoitui siten, että porasin lisää lautaseen poraamani reiän kokoisia ympyröitä. Hioin ne puolen reiän syvyisiksi. Yhteen porasin ruuvin kokoisen aukon, toiseen ruuvin kannan kokoisen syvennyksen. Sitten liimasin kappaleet yhteen puuliimalla, ruuvi jäi niiden väliin tiiviisti. Paukutin tapin lautaseen, missä oli sama kaksitasoinen reikä kuin ennen mokailuja. Ruuvi painui hyvin, mutta reikä olisi saanut olla syvempi. Hioessani tappia samaan tasoon lautasen kanssa nimittäin ruuvin kanta tuli aivan aavistuksen näkyviin. Kohta jää tietenkin aina kakun ja paperin alle, mutta harmittaa kuitenkin. Olisi sen voinut paremminkin tehdä.

Lopuksi pintakäsittelin lautasen koivunvärisellä huonekaluvahalla. Lautasen ja kakun väliin tulee joka tapauksessa aina kakku- tai leivinpaperia, joten myrkkyjä ei luultavasti pääse hirveästi irtoamaan.















Viimein oli valmiina kaikki kolme osaa, joiden päälle kakku asetettaisiin. Nyt vain ruuvasin osat paikoilleen. Leikkasin nahkanjämistä pyöreät prikat / pehmusteet metallisorvauksen molempiin päihin, jotta liitos olisi mahdollisimman tiivis. Oli hieno hetki kiertää kaiken vaivannäön jälkeen osat paikoilleen!

Valetun nupin kiinnittäminen muovikupuun

Olin aikaisemmin puhaltanut kakkuvatiin sopivan kuvun ja valanut kupuun nupinkin. Muovikupu oli vielä kuitenkin neliön muotoinen. Vain sen keskusta, johon oli muovin kuumana ollessa puhallettu ilmaa, oli pyöreä, reunat olivat yhä neliöt. Ne sai sahattua pois pienellä vannesahalla. Muovipuru on vaarallista hengitysteihin, kasvoihin ja silmiin joutuessaan, joten käytä muovia käsitellessä kasvosuojusta ja huolehdi purunpoistosta. Kuumentuessa muovista lähtee tietty haju, mitä ei kannata liikoja hengitellä.

Ennen sahaamista ympyröin kuvun reunan maalarinteipillä suojatakseni edes ajatuksen tasolla muovin pintaa. Sahasin niin lähelle kupua kuin tohdin, ja loput hioin nauhahiomakoneella ja käsin. Karkean hionnan jälkeen oli vuorossa reunan kiillotus. Se käy pleksin kiillotusohjein:

Muovin reuna kiillotetaan siis hiomalla ensin 80-120-240 paperein, sitten märällä paperilla (karkeus 600) ja lopuksi voi vielä hinkata pintaan kankaanpalasella akryylimuovin kiillotustahnaa. Poistin sitten maalarinteipit, ja kupu oli ihan siisti, joskin vaati pari tiskauskertaa Fairyn kera.















































Mutta miten saisin kiinnitettyä nupin keskelle pyöreää kupua? Ponityttö kertoi Kitaramiehen vinkanneen hyvän keinon. Keskikohdan saa määritettyä kätevästi maalarinteipin avulla. Vedä maalarinteippi reunasta reunaan kuvun yli. Irrota teippi, liimaa se tasaista tasoa vasten, mittaa ja merkitse keskikohta teippiin. Katkaise teippi keskikohdalta, ja aseta se takaisin kupuun reunasta keskelle. Merkitse keskikohta. Liikuttele teippiä ja merkitse useista suunnista keskikohta.

Kun olin saanut keskikohdan merkittyä, porasin Dremelin kartiopäisellä terällä reiän merkitsemääni paikkaan. Kiinnitin nupin sitten sopivalla ruuvilla ruuvitaltalla vääntäen. Nuppiin poratussa reiässä ei ollut kierteitä, mutta ruuvi upposi hyvin pehmeään metalliin.

Ja viimein: valmista!

Metallisorvaus ja ruuvin kiertetytys

Suunnittelu


Metallisorvauksen suunnitteleminen oli yhtä jahkaamista. Ensin päätin tehdä lihanuijan. Vaikka syön oikein mielelläni äidin tekemää, oman tilan naudan pihviä, en syö lihaa kovinkaan paljoa kaukana kotoa. Halusin tehdä esineen, jolla olisi enemmän käyttöä. Lihanuija on sellainen esine, mitä aineopinnoissa moni sorvaa. Mallia voisi katsoa esimerkiksi täältä: http://www.kolumbus.fi/mikko.esala/puumetalli/lihanuija.pdf. Toinen hittituote tänä vuonna oli pullon suuhun asetettava kynttilänjalka. Tyylikkäitä oivalluksia, jollaisia näin kaupattavan Pentikin liikkeessä usean kymmenen euron hintaan.

Entäs puikkomitta! Sellaista olen ollut vailla jo pitkään. Puikkomitan voi tehdä kuitenkin oikestaan mistä tahansa pölkystä. Ei siis sitä. Metallisorvattu esine on mielestäni jollakin tapaa arvokas, joten liitän sen enemmän juhlaan kuin arkeen. Sitten välähti (ei ehkä omaperäisin, mutta mielestäni aivan hyvä) idea. Sorvaisin kakkuvadin jalan. Samaan työhön voisin kokeilla puhaltaa muovista kuvun ja valaa kupuun nupin. Jalaksi sopii hyvin kivi, jotta vati ei vain pääse kaatumaan raskaintakaan suklaakakkua leikatessa. Muotoilin suunnitelmaani sopivasti kulmia ja pyöreääkin muotoa, jotta pääsisin harjoittelemaan monipuolisesti sorvin käyttöä. Aineenopettajana työskennellessä mopon pakoputken äänenvaimennin  lienee monen bensalenkkarin toivehomma.

Tässä työssä yhdistän siis metallisorvauksen, kiventyöstön, valutyön ja muovikuvun puhaltamisen. Lisäksi pääsen kokeilemaan kierteiden tekoa metalliin. Kaikki näistä tekniikoista on ollut jotenkin vaikeita suunniteltavia, ja koska muut hommat ovat hyvässä vaiheessa ja kevät jo pitkällä, oli paineita saada suunniteltua loputkin työt. Hirveän monta materiaalia ja työstötekniikkaa yhdessä kakkuvadissa ei ehkä ole maailman kaunein ja käytännöllisin idea, mutta jokainen ratkaisu on perusteltu.

Ryhtyminen 

Syksyllä saimme perehdytyksen metallisorvaukseen. Kaikki tieto valui tietenkin ilman harjoittelua hyvin nopeasti toisesta korvasta ulos. Kevään viimeisillä viikoilla, jolloin aloitin vihdoin sorvaamaan, täytyi aloittaa ihan alusta. Ensimmäisenä piti tietenkin selailla muistiinpanoja, josko niistä olisi muistin virkistäjiksi. 

puhtaat pinnat
0,5ml-1ml nollakohta
sopivat kierrokset
säädöt oikeaan suuntaan (poikittais / pitkittäis)
siivoa ja öljyä aina käytön jälkeen

Eipä niistä ollu hirviästi apua kalliin ja vaarallisen automaattimetallisorvin kohtaamiseen. Seuraavaksi meidän vuosikurssilaisten tukeen, edellisvuoden aineopiskelijan blogiin, apua etsimään. Sieltä löyty hyvin havainnollista tavaraa, mutta viimein oli ehkä kohdattava tosiasiat, ylitettävä pajan kynnys ja mentävä sorvin ääreen oppimaan.

Oppiminen on aina tuskallista, koska joutuu asettua epätietoisen asemaan. Toisaalta voi ajatella, että mikä mahdollisuus kohdata uutta. Metallisorvauksen kohdalla vältyin yllättäen suurilta kriiseiltä, ja tekniikka vakuuttikin ihmeen positiivisesti minut, vaikka ihan helpoimmalla en itseäni päästänytkään.

Metallisorvi

Metallisorvaus muistuttaa tekniikkansa puolesta puun sorvaamista, joskin työstökone ja materiaali ovat aivan erilaisia. Metallisorvi on pitkälle automatisoitu vehje, ja sorvaaminen tapahtuu lähinnä vipuja kääntelemällä ja ohjaamalla, vähän niinkö kopiosorvissa. Harjoitustyössä sorvasimme alumiinitankoa. Alumiini on hyvin pehmeä materiaali, mikä sopii aloittelijallekin. Sopiva kierrosluku on noin 460 kierrosta minuutissa. Metalli eroaa puusta siinä, että se on tasalaatuista: metallitangosta ei löydy oksia tai muita ylläreitä sorvatessa.

Ennen sorvaamisen aloittamista valitaan sopiva terä aihion suoristamiseksi. Terä asetetaan revolveripakkaan, mikä näkyy kuvan vasemmassa laidassa. Revolveripakkaan voi jokaiselle sivulle kiinnittää terän, ja kääntää sitten oikean esiin tarvittaessa. Käytin kuitenkin vain yhtä reunaa kerrallaan. Terät ovat kovametalliteriä. Halkaisuterä asetetaan tasainen pinta leikkuusuuntaan päin, katkaisuterä taas kohtisuoraan kappaleeseen nähden. Kiinnitä terä mahdollisimman lähelle pakkaa, jotta se on tukevasti kiinni.

Seuraavaksi keskitä terä siirtopylkän avulla. Terän ja siirtopylkän kärkien olisi siis oltava korkeussuunnassa samalla tasolla. Terää voi siirtää keskitysevyjen eli sovitteiden (=eri paksuisten metallilevysuikaleiden) avulla. Terä kohtaa työstöpinnan alas mennessään. Hyvä muistisääntö metallisorvaukseen lienee se, että minne terä menee, niin siellä on tyhjää - tämä siksi, että terä ei pyörisi paikallaan ja tylsyisi.



Ennen varsinaista sorvaamista kuivaharjoittelin vielä osien liikuttamista. Terää saa liikutettua sivusuunnassa, kohtisuorassa ja vinosti, riippuen tietenkin terämallista. Kuivaharjoittelu on tärkeää, sillä kampien pyörittely ja automaattisyöttö eivät ole helpoin yhdistelmä. Oppiminen vaatii toistoja, eikä varmasti luonnistu helposti hahmotushäiriöistä kärsiviltä.

Aihion valmistus ja kappaleen suoristaminen

Sahasin halkaisijaltaan 40mm:n alumiinitangosta metallivannesahalla 150mm:n pätkän. Sahausjäysteet piti poistaa, jotta tangon saisi asetettua suoraan kuvassa näkyvään istukkaan. Valmis kappaleeni tulisi olemaan 80mm pitkä, mutta siihen oli syytä jättää reilusti työstövaraa, jotta työstäminen ei tapahtuisi kovin lähellä istukkaa. Metallisorvi vaatii opettajan välittömän läsnäolon oppilaan työstäessä kappaletta. Kone nappasi takavuosina erään yläkoululaisen käden ilmeisesti työtakin hihan tartuttua istukkaan: sorvatessa sitä todella kunnioitti kuvassa näkyvää valkeaa karasuojusta ja sen luomaa turva-aluetta. Sinne en mielelläni sormia pistäisi! Karasuojuksessa on muuten kytkin, joka estää sorvia käynnistymästä ilman suojaa. Metallisorvaajan on ehdottomasti pidettävä kasvosuojainta, jotta metallinpalaset ja -pöly eivät pääse lentelemään suoraan hänen päällensä.

Mistä sitten sorvataan? Terä asetetaan kohdistamisen jälkeen sorvattavaan kohtaan sivu- ja poikittaissuunnassa. Kun terä on oikeassa kohdassa, se nollataan eli asetetaan terä kiinni metallin pintaan ja käännetään mittalevystä nolla mittaviivan kohdalle.

Tangon työstäminen alkoi päädyn suoristamisella. Se onnistui halkaisuterällä ja muutamalla vivun väännöllä. Ensin kierrosvipu ylös, aihio lähtee pyörimään. Sitten automaattisyöttö ylös, ja terä lähtee eteenpäin kohti aihion keskustaa. Sorvaajan pitää olla valppaana, jotta hän osaa kiepauttaa vipuja sopivassa kohdassa: automaattisyöttö pois päältä ja terä irti kappaleesta - samanaikaisesti. Mikäli velvollisuudet unohtuu, pakka tai terä voi törmätä pahimmillaan istukkaan ja rikkoa koko kalliin koneen. Seuraavaksi suoristettiin sivu. Toimittiin samalla tavalla, mutta nyt automaattisyöttö edellyttikin toisten vipujen kääntelyä. Tässä menee helposti sekaisin: minä ainakin sain useaan kertaan miettiä, ennen kuin tein.



Sorvaaminen

Itse muotojen sorvaamiseen meni noin viisi tuntia. Aluksi mittailin suunnitelmani pohjalta, mihin teen katkaisuterällä ensimmäiset kuopaisut. Poistin materiaalia päältä, jotta halkaisuterä ja pakka mahtuisi liikkumaan suunnittelemissani kolosissa. Kaikissa seuraavissa kuvissa olen työskennellyt käsisyötöllä ja katkaisuterällä, ensin kohtisuorassa, ja lopulta sivusuunnassa varovasti tasoitellen.

Sitten vaihdoin halkaisuterän, ja kävin sorvaamaan viistoa muotoa. Se onnistui hyvin, tosin sorvausnopeus lienee ollut liian suuri jäljestä päätellen... Tässä vaiheessa etsin oikeaa astelukua. Sen olisi saanut laskettua trigonometrian avulla (tykkäsin siitä koulussa, se oli varsin loogista), mutta nykyisin teen hirviästi asioita näppituntumalla ja kokeilemalla. Aloitin loivemmasta asteluvusta, muistaakseni 10 asteesta, mutta lopulta päädyin aina 21 asteeseen saakka. Toinen pää olikin helpompi sorvata oikeaan kulmaan. Ei muutako terän vaihto ja käsisyöttöä harjottelehen.



Tässä vaiheessa pääsin vauhtiin, kokeilin koloille sopivan asteluvun (24 astetta), vaihtelin teriä ja käänsin pakkaa hirmusen monta kertaa sekä ennen kaikkea, pyöritin kampea. Aina näytti toisaalla, että tuokin kohta pitäisi vielä uudestaan pyykästä. Matalimmilla kohdilla terä osui välillä vastapuoleen, ja niinpä täytyi taas hieman silotella pikku kerros pois. Usean tunnin jälkeen aihio näytti tältä:



Pyöreän muodon sorvaaminen oli yhtä kikkailua. Tarvittiin kaksi eri suuntiin olevaa halkaisuterää. Ensin tein toisen puolen, sitten toisen terän vaihdon jälkeen. Ensimmäisellä puoella lähdin 24 asteesta aste kerrallaan loiventamaan kulmaa. Käänsin pakan siis aste kerrallaan pienemmäksi ja raapaisin terällä hieman materiaalia pois korkeimmalta kohdalta. Etenin kuvassa katsottuna oikealta vasemmalle. Tämä oli kuitenkin liian loiva mitta verrattuna sivuttaiseen työstöpituuteen, joten päädyin pian etenemään kolme astetta kerralla. Toisen puolen sorvasin keskeltä kohti pohjaa, mikä osoittautui hyväksi keinoksi. Tästä puolesta tuli paljon parempi (vaikka ero ei näkyvä ollutkaan).





Ylläolevassa kuvassa on pakka ja kampi, jolla liikuttelin terää. Se liikkui siis sivuttaissuunnassa. Pakan kääntäminen asteissa tapahtui kaksi kuusiokoloruuvia avaamalla.

Metallisorvaus on valmis!

Tai ei ihan vielä. Nyt alkoi viimeistelyhommat eli viilaaminen, hionta, poraaminen ja kiillotus.

Viimeistely

Viimeistely tapahtui viilan avulla. Työnsin viilaa vastakkaiseen suuntaan sorvin pyörimissuunnasta katsottuna. Pakan lähellä hirvitti, sillä viilaaminen vaati kaiken keskittymisen, jottei viila pomppaisi koloista pois. Sorvausjälki ei ollut kummoinen (liian nopea syöttönopeus), joten viilasin melko paljon, jotta syviä terän jälkiä jäisi mahdollisimman vähän. Etenkin keskiosan pyöreää kohtaa viilaaminen paransi tosi hyvin, ja se näyttääkin melkein symmetriseltä. Jee! Vielä lopuksi hioin hieman hiekkapaperilla (360) entistä tasaisemman pinnan saamiseksi.





Lopuksi tein kuvassakin näkyvällä katkaisuterällä uran katkaisukohdasta, irrotin aihion istukasta ja sahasin metallivannesahalla ylimääräisen osuuden pois. Sitten hioin sahanjäljet pois metallinauhahiomakoneessa ja käsin. Oli muuten vaikiaa saaja suoristettua pääty, eikä siitä ihan suora tullukkaan...




















Hioin varovasti sahaamisessa ja hiomisessa ilmaantuneet jäysteet pois. Lopullisen kiillon sain aikaiseksi kiillotustahnalla, joka oli kiinteässä muodossa oleva vihreä, saippuapalamainen kappale ja jota hieroin kappaleen pintaan. Kiillottelin kappaleen penkkihiomakoneen kiillotuslaikalla.




















Vielä oli porattava reiät tulevaa kiinnitystä varten. Porasin koneruuvin mentävät reiät (halkaisija 5mm, syvyys 25mm) molempiin päihin. Reikä olisi kannattaut porata kappaleen ollessa kiinni sorvissa, semminkin kun hienon suunnitelmani muodot eivät sinänsä mahdollista kappaleen helppoa ja tukevaa kiinnitystä. Mittailin keskikohdan eli sen, mihin reikä tulisi, ja iskin siihen pienen aloituksen pistepuikolla eli tuurnalla. Se auttoi terää menemään suoraan. Nyt jouduin pitelemään toisella kädellä kiinni kappaleesta ja käyttämään pylväsporakonetta toisella kädellä. Poratessa oli oltava todella varovainen, jottei kappale lähtenyt pyörimään voimakkaan poranterän mukana. Nostin terää usein, jotta lastu poistuisi reiästä eikä tukkisi sitä ja siten riuhtautuisi terän mukaan.





















Kierteytys

Ratkaisin alumiinisen jalan kiinnityksen kivialustaan ja puulevyyn kierteyttämällä reiät ja koneruuvit. Näin osat ovat irrotettavissa toisistaan, ja pestäviä. Koneruuvit olivat kakkukupuun liian pitkiä, joten katkaisin ja hioin niistä kierteet pois ja tein kannan juureen saakka uudet. Kiertetytyssarja on olemassa erikseen metallille ja puulle. Kuvassa alla on metallin kierteyssarja. Ympyränmalliset kierteytyspakat ovat ruuvien kierteitä varten, ja kierretappisarjat ruuvin reikää, vastakierteitä varten. Pitkän pitkät jutut, joissa keskellä on leveämpi kohta, ovat työkaluja, joihin pakka tai tappi kiinnitetään työskentelyn helpottamiseksi. Pakat ja tapit ovat standardimitoitetut. Nämä mitat pätevät monissa paikoissa. Minä tein ruuveihin ja reikiin M6 -kokoiset kierteet.

Niin selvisi tämänkin mystisen laatikon sisällön ja merkkien tarkoitus!

Työskentely on varsin mekaanista, mutta vaatii tarkkuutta etenkin alkuvaiheessa, jotta kierteen saa lähtemään suoraan. Ruuvin kierteitä tehdessä kierteytyspakkaa kierretään painaen myötäpäivään. Siinä se.

Kierrepitkot on merkitty viivoilla. Alimmainen on ensimmäinen, keskimmäinen toinen ja ylimmäinen kolmas osa vaiheissa, joilla porattu sydänreikä kierteytetään. Kun muistaa valita saman kokoiset tapit ja pakan, saa toisiinsa sopivat kierteet.

Kakkukuvun kokoamisesta on vielä erillinen blogimerkintä, tsek it aut!